herkkamies

Lopulta lapsi kysyy vain, että rakastatko minua?

Siinä hän oli. Niin heiveröinen, hauras ja pieni, että pelkäsin liikkua. Asettelin vaippaa haparoivin käsin ja kun nostin lapsen syliini, piteli niskaa epäröiden taitojani. Mitä, jos en osaa? Mitä, jos jotain tapahtuu? Maailma oli vieras ja uusi. Se oli täynnä tunteita, joita ei tiennyt olevan olemassa. Kun on samaan aikaan täynnä rakkautta ja voimaa sekä pienuutta ja avuttomuutta. Kun heti kaiken kauniin onnellisuuden jälkeen pelkää kuollakseen, että jotain pahaa tapahtuu. Että epäonnistuu, ettei kykene täyttämään odotuksia. Tai mitä pahinta, menettää sen, mitä juuri on saanut.

Vuosien vieriessä on käsiin tullut varmuutta ja maailmakin käynyt tutummaksi. Nuoren isän hapuilevista askelista on kasvanut arkinen polku, jossa isällä on paikkansa ja roolinsa. Isästä on kasvanut mies ja miehestä isä. On ehkä löytynyt tapa olla sellainen isä, millainen minä olen.

Vielä ikinä ei ole tullut tunnetta, että olen valmis.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut. Se, miten täynnä tunnetta vanhemmuus on. Se, että toisinaan laitan pääni tyynyyn syyllisyyden murtamana, joskus istun lapseni sängyn laidalla ja pelkkä lapsen katsominen saa onnen kyyneleet silmiini.  On hetkiä, kun olen avuttoman huolissani. Olen keinoton ja väsynyt. On hetkiä, kun mikään ei riitä. Mutta sitten on hetkiä, kun nostan kasvattini korkealle ilmaan ja huudan, että tässä on minun lapseni. Ja niitä, kun tunnen olevani ylpeä, riittävä ja rakastettu.

Vielä ikinä ei kuitenkaan ole tullut tunnetta, että olen valmis. Että olen vahva ja kaikesta selviävä isä. Vaan edelleen tunnen olevani yhtä pieni, kuin siinä hetkessä, mistä tämä kaikki alkoi. 

Lapsi kysyy vain, että rakastatko minua?

Sellaista vanhemmuus on. Se ei ole suureksi kasvamista, vaan oman pienuuden ymmärtämistä. Siitä ei koskaan lopu se tunteiden laaja kirjo, joka välillä laittaa polvilleen ja toisinaan nostaa ilmaan. Vanhemmuudessa ei voi tulla riittäväksi suorittamalla, eikä paremmaksi parhailla välineillä. Sitä ei ratkaise raha, ei asunnon koko, ammatti tai ikä. Ei ulkonäkö, sukupuoli tai parisuhteen muoto. Ja mikä tärkeintä, vanhemmuus ei ole vanhempaa varten. Se ei ole vanhemman toiveiden täyttymystä, itsensä toteuttamista, valtaa ja halua.

Sillä lopulta, oli vanhempi sitten käynyt läpi mitä tahansa. Oli maailmankatsomus, tyyli tai perinteet mitkä tahansa. Oli vanhemman toiveet, tunteet tai uhraukset mitä tahansa. Lapsi kysyy vain, että rakastatko minua? Hyväksytkö minut juuri tällaisena? Hoidatko, kun minuun sattuu? Oletko siinä, vaikka mitä tapahtuisi? 

Sen minä vanhemmuudesta olen isänä oppinut. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *