herkkamies

Vanhemmuus ei ole kasvattamista, se on kasvamista

Luulin, että minä kasvattaisin lapseni, mutta ei se mennytkään niin. He kasvattivatkin minut. Siitä hetkestä asti, kun ensimmäinen saapui ja kertoi minulle, kuinka pieni ja voimaton minä olen elämän edessä. Miten tietämätön ja matkani alussa.

Silloin minä tartuin haparoivin käsin kiinni tuohon pieneen elämään ja se alkoi kasvattamaan minua. Se opetti kuuntelemaan ihmistä tavalla, jota en ollut aiemmin osannut. Se laittoi minut tuntemaan tunteita, joita en tiennyt olevan olemassa. Se laittoi minut hymyilemään lapsellisesti, leikkimään huolettomasti ja kiukuttelemaan keskenkasvuisesti. Se itketti minua vuoroin ilosta ja vuoroin surusta. Itketti vihasta ja rakkaudesta.

Kun elämä kasvoi ja uusia saapui, minä jo luulin tietäväni jotain sen kasvattamisesta. Mutta miten väärässä olinkaan. Niin väärässä. Joka päivä se ottaa minut vieläkin kiinni siitä, miten keskeneräinen olen. Miten maailma ei olekkaan sellainen, mitä luulen sen olevan, eikä elämä kuljekkaan siten, kuin luulen sen kulkevan. Joka päivä se paljastaa, miten paljon minä luulen, miten paljon väärin minä tiedän ja miten paljosta minun pitäisi oppia pois.



Siinä he ovat ympärilläni. Neljä kaunista elämää. Ja minä mietin, millainen vanhempi minä oikein olen? Eikö minun pitäisi kasvattaa heitä, eikä heidän minua? Mutta sitten minä ymmärrän jotain. Kun minä lopetan kasvamisen, kun minä alan tietämään ja olemaan oikeassa, silloin minusta tulee heidän pelkonsa ja häpeänsä. Silloin minä olen heidän tietonsa ja tiedon puutteensa. Heidän luulonsa ja asenteensa. Minä olen se, jonka yli heidän täytyy kiivetä nähdäkseen itsensä. Enkä minä halua, että niin on.

Siispä minä toivon itselleni nöyryyttä tämän tehtävän edessä. Nöyryyttä, uteliaisuutta ja oppimisen taitoa. Toivon kykyä rakastaa ja hoitaa asenteideni, luulojeni ja pelkojeni yli. Sillä ei minun tehtäväni ole kasvattaa, minun tehtäväni on näyttää, kuinka kasvetaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *