Sosiaalinen hyvinvointi, Uskonto

Rakkautta vai hengellistä väkivaltaa?

”Joskus se, mitä kutsutaan rakkaudeksi, onkin mitä ahdistavinta väkivaltaa.”

Tämä Kirkko & Koti sivuston artikkelista löytynyt lause pysäytti minut pitkäksi aikaa. Se puki niin osuvasti sanoiksi jotain sellaista, mitä minäkin olen liian usein todistanut. Artikkeli kertoi hengellisestä väkivallasta.

Tiedän nyt kirjoittavani asiasta, joka on paitsi vaikea, myös todella tulenarka. Uskosta tai uskonyhteisöistä puhuminen ovat jo itsessään asioita, jotka saavat monet varpailleen. Mutta kun yhtälöön lisää väkivallan, ollaan alueella, johon monikaan ei toivo minun menevän. Olen kuitenkin päättänyt sen tehdä. En hyökätäkseni yhtäkään ihmistä tai herätysliikettä kohtaan, enkä aiheuttaakseni vastakkainasettelua, vaan nostaakseni esille asian, josta liian moni ihminen kärsii. On tietenkin sanottava, ettei tästä suinkaan kärsi kaikki uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvat ihmiset, eikä hengellistä väkivaltaa pidä yleistää mihinkään yhteisöön, sillä sitä tapahtuu muuallakin. Yksikin väkivallan urhi on kuitenkin liikaa.

Kysyin tätä tekstiä varten Instagram- tililläni seuraajiltani, että kuinka moni heistä on kokenut hengellistä väkivaltaa ja pyysin heitä lähettämään minulle kokemuksiaan. Kysymykseen vastanneista 59% oli kokenut hengellistä väkivaltaa ja kymmenet jakoivat minulle henkilökohtaisen kokemuksensa. Osan saamistani viesteistä olen laittanut näiden ihmisten luvalla ja anonyymisti kuvitukseksi tälle tekstille. Kokemukset tulevat useista eri uskonnollisista taustoista, mutta olen piilottanut esim. Herätysliikkeiden nimet tarkoituksella, sillä tämä teksti ei kritisoi minkään liikkeen oppia, vaan käsittelee hengellisen väkivallan ilmenemistä yleisesti.

Hengellisestä väkivallasta puhutaan vähän ja se tunnistetaan huonosti. Tähän on tietenkin syynsä. Henkistä väkivaltaa, mitä hengellinen väkivalta usein on, on yleensä vaikea todentaa ja nähdä. Kun väkivaltaan sisältyy uskonnollinen ulottuvuus ja mahdollisesti tiivis uskonnollinen yhteisö, asiasta tulee vielä monimutkaisempi. Tuossa ympäristössä väkivalta pyhittyy helposti Jumalan tahdolla, eikä tekijä aina itsekään ymmärrä käyttävänsä uskon tuomaa valtaa väärin. Uhrin kokemukseen sen sijaan kuuluu tässäkin tapauksessa valtava häpeä ja syyllisyys sekä hengellinen kelpaamattomuus. Hän voi myös yhtälailla luulla, että hänen kohtelunsa on uskon tähden oikeutettua, vaikka hän kokeekin sen väkivaltaisena.

Asiaa vaikeuttaa myös se, että jos joku uskaltaakin sanoa kokevansa kohtelunsa ahdistavana ja väkivaltaisena, teot perustellaan uhrille raukkaudella ja uhrin kokemus synnintunnolla.

Olen kasvanut sekä elänyt herätysliikkeessä, jossa valitettavasti olen myös todistanut hengellistä väkivaltaa. Olen seurannut vierestä, kuinka lapsia uhkaillaan ja pelotellaan pirulla ja helvetillä. Kielletään olemasta väärin uskovien kavereiden kanssa ja jopa tarjotaan rahaa, että lapsi hylkäisi kaveriporukkansa. Tiedän, kuinka teini-ikäisen päiväkirjat ja viestit on luettu ja aikuisen lapsen tiliotteita kytätty uskonnollisin perustein. Samoin perustein on määritetty myös muun muassa oikea pukeutuminen ja hiusten mitta.

Olen kuunnellut näiden ahdistuneiden ihmisten tarinoita, kuinka he valitsevat vanhempiensa ja kavereidensa väliltä, alistuvat taloudellisen pakon edessä ja kokevat jatkuvaa helvetinpelkoa. Eräs poika kertoi näkevänsä säännöllisesti unta, jossa heidän perheensä talo oli tulessa. Enkelit tulivat ja pelastivat tulesta kaikki muut, paitsi hänet.

Olen kuullut, kuinka äiti syyllistetään sekä tuomitaan ja hänen luottamuksensa Jumalaan kyseenalaistetaan hänen valinnastaan ehkäistä, vaikka raskaaksi tuleminen olisi fyysisesti tai psyykkisesti riskialtista tai jopa hengenvaarallista. Olen nähnyt, miten ihmisiä vaiennetaan ja heidän ajatuksensa ja puheensa tuomitaan sielunvihollisen eli saatanan työnä, koska he kyseenalaistavat uskonyhteisön toimintatapoja tai vanhempiensa ajattelua, tai puhuvat asioista, josta yleensä ei puhuta. Olen todistanut sitä, kuinka tervehtiminen lopetetaan ja näin osoitetaan, ettet sinä enää kuulu oikeisiin uskovaisiin.

Pahimmillaan olen kuullut, kuinka anteeksiantamuksen varjolla pimitetään fyysinen väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö tai tuomitaan mielenterveyden ongelmat uskon puutteeksi.

Onko nämä todistamani asiat rakkautta, jolla pyritään varjelemaan ihminen oikealla uskon tiellä, vai omista peloista ja vääränlaisesta oikeutuksesta johtuvaa vallankäyttöä, jota siis voi sanoa hengelliseksi väkivallaksi?

Suomen evankelis-luterilainen kirkko määrittelee hengellisen väkivallan sivuillaan ytimekkäästi: Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Terapeutti ja teologi Janne Villa määrittelee Kirkko&Koti sivuilla hengellisen väkivallan seuraavasti: Hengellinen väkivalta on ihmisen alistamista tavalla, jossa uskontoa käytetään alistamisen välineenä. Se voi ilmetä niin henkisenä, taloudellisena, seksuaalisena kuin fyysisenäkin väkivaltana. 

Kun näiden pohjalta vastaan uudelleen kysymykseen, että olivatko nuo todistamani tapaukset rakkautta vai väkivaltaa, minun on pakko vastata, että ne olivat väkivaltaa. Rakkauteen ei kuulu kontrolli, pelottelu, rahalla kiristäminen tai kavereiden määritteleminen uskonnollisilla syillä. Saatikka fyysiseen tai psyykkiseen terveydelliseen riskiin painostaminen, tai rikoksen hyvittäminen hengellisin perustein.

Usko on useille ihmisille voimakas ja tärkeä asia, josta haetaan lohtua ja voimaa. Joskus ihmisten rakentamissa tiiviissä yhteisöissä uskonnon ympärille rakentuu kuitenkin voimakas sosiaalisten ihanteiden ja hengellistettyjen vaatimusten kenttä, joka saa epäterveitä piirteitä. Tällainen piirre on muun muassa kontrolli, joka määrittelee, kuinka elää ja toimia, sekä pahimmillaan jopa sen, miten ajatella ja uskoa. Tähän liittyy vahvasti myös pelottelu ja uhkailu. Muita huolestuttavia piirteitä ovat esimerkiksi syyllistäminen, ihmissuhteiden rajoittaminen ja eroa harkitsevien painostaminen.  Tällaiseen käyttäytymiseen voi päätyä koko yhteisö tai vain jotkut sen yksilöt, joille uskonto on muuttunut ahdasmieliseksi ja kaiken valtaavaksi pakoksi. Tällöin uskonnosta tulee ase, josta löytyy perustelut kaikkeen toimintaan.

Hengellinen väkivalta on väärin ja se on tuomittava rikos, ihan niin kuin muukin väkivalta. Eikä mikään usko tuo oikeutta väkivaltaiselle käytökselle. Ei edes se, vaikka emme olisi uskoon liittyvissä opeissa tai yhteisön toimintakulttuurista samaa mieltä.

Uskon pitäisi olla voimaa ja lohtua tuova asia, jossa rakkaus ja armo välittyvät puhtaana ihmisten välillä. Näiden myötä ihmisten välillä vallitsee myös kunnioitus, ymmärrys sekä arvonanto. Se tuo aivan eri lähtökohdan keskustella myös hengellisistä asioista.

Lue myös:

UUT eli Uskontojen uhrien tuki Ry:n sivuilta löytyy 16 kohdan tarkistuslista, joka auttaa hahmottamaan, milloin yhteisön toiminnasta täytyy olla huolissaan. Sivuilla myös paljon muuta hyvää tietoa sekä tukea.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvana herätysliikkeessä: ”Hyväksymme sinut tuollaisena, mutta…”

(7) Kommentit

  1. Mulla on hyvin samaa teemaa käsittelevä teksti omassa blogissa ( http://paivakirja51c.blogspot.com/2017/09/mietteita-mustan-ja-valkoisen.html?m=1). Oma kokemukseni kumpuaa vl:n ”sisarusherätysliikkeestä”, mutta paljon on samaa aihepiiriä ja teemaa… Nämä on vaikeita juttuja, kun tavallaan ymmärtää, ettei kukaan useinkaan pahalla sano tai tee, mutta silti menee reippaasti mönkään välillä. 😔 Ja se yhteisö on samalla rakas ja tärkeä (koska se on samalla oma historia, juuret ja oma suku) ja samalla niin ahdas ja ahdistava. Ja vaikka oon itse kokenut vain melko pientä ikävää, niin aika karmeita kertomuksia siellä lähelläkin piilotettuina on… Sellaiset asiat vaikuttavat moneen sukupolveen, on siinä maailmankatsomuskin lujilla, kun miettii, mitä asioita ja tekoja selitellään armolla ja uskolla… Asioilla, joiden pitäisi edustaa rakkautta ja turvaa…

    Pitkään oon miettinyt omat valintani sitä kautta, että hyväksytäänköhän ne (eli mut) vai ei… En tiedä, onko oma itsevarmuus karttunut, vai yhteisö pehmennyt, mutta viime vuosina on tuntunut paremmalta. 😊

    Niin siis mutta, kiitos herättelevästä puheenaiheesta ja pehmeästä tavasta käsitellä sitä.

    1. Anonyymi says:

      Kiitos asiallisesta ja lämpimästä tavasta kertoa tästä aiheesta! Linkkasin tämän tekstin itselleni muistiin jotta voin sitten joskus linkata tämän vanhemmilleni kun näistä asioista taas kiistellään.

      Muistan, kuinka pienempänä opetettiin, että ne asiat, jotka on annettu anteeksi, niin niistä ei saa enää puhua. Opetus oli poikkeamaton, ja koski ihan kaikkia ”sovittuja” vääryyksiä. Sopiminen oli sitä että vääryyden tekijä ja uhri pakotettiin sopimaan, ja kun anteeksi oli Jeesuksen nimessä ja veressä annettu, asiasta ei puhuttu enää koskaan. Tottakai lasten pahat teot on erilaisia kuin aikuisten, en halua edes tietää mitä kaikkea se käsky oikeutti aikuisten kesken.

      Rakkauden nimessä tapahtuu aivan hirveä määrä hengellistä väkivaltaa. Uhrin päätä sekoitetaan, kun enää ei voi tietää, onko kyseessä väkivalta vai pelkästään kyseisen liikkeen omat toimintamallit ja moraaliset säännöt. Entä jos liikkeestä lähdössä oleva nuori kokee vanhempien käytöksen hengelliseksi väkivallaksi, mutta vanhemmat vain haluavat pitää lapsen mukana yhteisössä jonka kokevat tälle parhaaksi vaihtoehdoksi?

      Sun kirjoitukset on täyttä kultaa! Et uskokaan kuinka paljon minä ja moni muu saa niistä vertaistukea

  2. Anonyymi says:

    Tämä teksti sai minut itkemään. Olen itse eronnut useita vuosia sitten vl herätysliikkeestä ja edelleen aikuisiällä kamppailen asioiden kanssa, jotka minulle on pienenä lapsena iskostettu päähän. Asiasta yhtään helpompaa ei tee se, että vanhempani ja sisarukseni kuuluvat ko.herätysliikkeeseen ja olen joutunut sietämään paljon vääryyttä. Minua ja arvojani on vähätelty ja pilkattu ja tätä tapahtuu edelleen. Jos otan esille jotain asioita, mitä olisi ehkä hyvä pohtia ja muuttaa, saan minä kaiken paskan niskaani. Myös minua on syytetty siitä, että osa sisaruksistani on ilmaissut halun erota kyseisestä herätysliikkeestä. Koen myös erittäin kovaa yksinäisyyttä perheessäni, koska olen se ainoa musta lammas.

  3. Hyvä ja tärkeä aihe! Itselle tuli mieleen että voisitko kirjoittaa lestadiolaisiin kohdistuvasta syrjinnästä ja häirinnästä. Huomasin että joskus mainitsit siitä että oot kohdannut väkivallan uhkaa uskonnon takia? Ois kiinnostavaa ja tärkeää puhua siitä kun siitä kirjoitetaan niin vähän. Seuraava postausaihe? 🙂

  4. Lspfkflspsk says:

    Todella tärkeä aihe, kiitos! Tuntuu vaikealta lukea muiden kamalista kokemuksista, kun on itse saanut kasvaa uskonnollisessa yhteisössä turvassa ja vasta nuorena joutunut heräämään siihen, että paljon pahaakin tapahtuu uskonnon varjolla. Miten epäreilua paskaa. Näitä aiheita täytyy nostaa esiin, kiitos siis siitä, että sitä teet.
    Samalla kun sen tärkeyden tiedostaa, nousee jostain pelko, että se viha mitä on usein kohdannut ei-uskovien ihmisten puolelta, lisääntyy tällaisten nostojen myötä ja kohdistuu kaikkiin uskovaisiin. Vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita hengellinen väkivalta saakin herättää, mutta esimerkiksi kaikkien uskovaisten laittaminen samaan (uhrien) kastiin joidenkin kokemusten pohjalta väsyttää joskus.

    En suinkaan tarkoita tällä sitä, että keskustelu hengellisestä väkivallasta pitäisi kääntää uskovaisten kokemaan syrjintään, vaan ehkä just näiden aiheiden monimutkaisuus kaikkinensa mietityttää.

    1. Beekapoo says:

      Hei,

      Tähän on pakko kommentoida aiheen vierestä kylläkin, että minua loukkaa, kun lestadiolaiset puhuvat itsestään ”uskovaisina” ja koko muu maailma (kenties eivät pikkulapset..?) ovat ”ei-uskovaisia” ellei sitten, joku ryhmä tai ihminen jossain maailmankolkassa ole kokenut juuri samankaltaista uskontulkintaa (ja käyttäytymissääntöjä) kuin lestadiolaiset. Ja tämähän on äärimmäisen epätodennäköistä. Synnit ovat anteeksiannetut vain lestadiolaisen saarnaamana. Lestadiolainen usko pohjaa ymmärtääkseni pitkälti tähän vain me – oppiin ja siihen, että lestadiolainen yhteisö on Jumalan valtakunta maan päällä. Asiaa ei myönnetä julkisesti, mutta rivien välistä se on helposti ymmärrettävissä. Luterilaisen kirkon jäsenenä koen loukkaavana ajatuksen, että kirkon sisäinen herätysliike opettaa näin. Lestadiolaisen papin saarnatessa kirkossa en voi olla ajattelematta, että hän mitä todennäköisimmin pitää minua korkeintaan ”uskonnollisena” ihmisenä, joka paatumuksen rauhassa istuu kirkon penkissä. Kukaan, ei kukaan näe ihmisen sielun syvyyksiin paitsi Herra itse. Tuomitseminen on jätettävä Jumalalle. Haluan tuoda tiettäväksi, että meitä uskovia on muitakin, jotka todella turvaamme Kristukseen ainoana pelastajanamme, rukoilemme ja luemme Sanaa. Kristus yksin pelastaa, ei herätysliike.

      No niin, sitten toiseen aiheeseen. Olen samaa mieltä, ettei vihapuhetta mitään ryhmittymää kohtaan tule suvaita. Lestaidolaiset eroavat, no sanon nyt ”meistä maailman ihmisistä” termejänne käyttäen, ulkonaisesti ja toki myös käyttäytymissäännöt ovat samankaltaiset kuten oletan kaikille kristityille olevan sopivaa (ei humalahakuista alkoholinkäyttöä, kiroilua tms) ja siten valtaväestöstä poikkeavaa. Tämä altistaa syrjinnälle ja kiusaamiselle. E
      Lestadiolaisista selän takana pahan puhumista olen joskus itsekin sivusta seurannut ja se tuntuu todella ikävältä. Meidän kaikkien tulisi suhtautua toisiimme rakkaudella. Lestadiolaiset myös niputetaan herkästi samaan joukkoon unohtaen, että he ovat – kuten kaikki muutkin – jokainen Luojan luoma ainutlaatuinen yksilö.

      Kolmantena lyhyt kommentti tähän blogitekstiin. Aihe on erittäin tärkeä, vaiettu ja totta vie tulenarka. Olen järkyttynyt kuultuani vastikään, että hoitokokouksia järjestetään yhä edelleen. Hengellinen väkivalta on hyvin vahingollista ja jättää syvät arvet uhriinsa. Myös taakkasiirtymä jälkipolville on todellisuutta. Valitettavasti tietynlaiset rakenteet näyttävät altistavan yhteisöjä väkivallalle. Toivon, että lestadiolaiseen herätysliikkeessä sallittaisiin avoimempi keskustelu ja myös asioiden kyseenalaistaminen sekä kritisointi. Tämä ei tarkoita Raamattuun pohjautuvasta uskosta luopumista, mutta kenties käyttäytymissäännöistä, normistosta ja johtamispolitiikasta tulisi voida puhua matalammalla kynnyksellä ja ilman leimaantumisen pelkoa. Muistakaamme, että seurakuntayhteisö tai sen johto ei voi olla kristityn uskon kohde.

      Kaikkea hyvää teille!

  5. Anonyymi says:

    Ite olen kasvanut myös herätysliikkessä olen 17v ja olen melkein koko lapsuuteni aikana kokenut fyysistä- ja henkistä väkivaltaa, sekä kun olin 5-6v niin seksuaalista väkivaltaa. Kaikki tämä on johtanut siihen että minulla on ollut suurimman osan elämästäni masennus ja nytten kun vihdoin aloin hyväksyä kaiken ja pistää vanhemmille vastaan niin esim isäni ei ole nyt puhunut minulle yli kuukauteen ja molemmat vanhempanit kieltävät sen että minulla on väkivaltainen ja turvaton lapsuus. Ja melkeinpä pistävät syyt minun niskaani vaikka he ovat ne aikuiset eikä minä. Mutta olen iloinen että pääsen kohta muuttamaan kotoa eikä tarvitse enää joitakin sukulaisia nähdä ja se miten he vähättelevät minun identiteettiäni huomaamattaan (olen Pan sexuaali). Jotenkin ihmettelen sitä miten voin vieläkin välittää heistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *