Parisuhde, Perhe, Vanhemmuus

Perheunelmaa pitää tavoitella joka päivä

Olin 17-vuotias. Pidin veljeni pientä vauvaa sylissäni ja olin pakahtua rakkaudesta. Peittelin kyyneleitäni, kun ojensin lapsen takaisin hänen äidilleen. Olisi ollut vaikea selittää, miksi itkin. Tuntui vaan niin ihmeelliseltä pitää tuota pientä käsissäni. Oli vain niin voimakas toive siitä, että jonain päivänä minä pidän omaa lasta sylissäni ja ojennan sen sitten omalle puolisolleni. Minä halusin sitä. Unelmoin siitä usein. Minä rukoilin sitä. Omaa perhettä. Omaa turvasatamaa ja rakkauden lähdettä.

Myönnän, että kiireisen lapsiperhearjen keskellä ei aina muista, kuinka paljon on saanut. Että se kaikki, mikä joskus oli vain unelmaa, on nyt jatkuvasti ympärilläni. Aina ei myöskään muista, miksi tämä kaikki oli unelmani. Ettei silloin ollut mielessä täydellinen vanhemmuus, nykyaikaisen perhe-elämän vaatimukset tai puitteet. En minä unelmoinut omakotitalosta, perheautosta tai muusta materiasta. En lapsien koulumenestyksestä, kadehdittavan kauniista parisuhde tai perheidyllistä. En minkäänlaisesta huomiosta tai kunniasta sen suhteen, mitä olen saanut tai saavuttanut. En edes hetken huumasta, minkä rakastuminen tai lapsen syntyminen toi tullessaan. Kyse oli paljon perustavanlaatuisesta tarpeesta ihmisyydessä.

Elämä on täynnä asioita, joita tavoitella. On ura, omaisuus ja ulkonäkö. On maine ja kunnia. On naapurin tai instagram kaverin elämä. On paljon unelmia, joita jahtaamme hiki hatussa, kunnes saavutemme sen huomataksemme tyhjyyden sen jälkeen. On hetken huumaa ja helppoutta, jota tarjotaan sieltä ja täältä. Mutta minkä vuoksi minä niitä tavoittelen? Mitä minä saan, kun ne saavutan ja ennen kaikkea, mitä olen niiden eteen uhrannut?

Tänään olen pysähtynyt unelmani äärelle. Katsonut puolisoani ja lapsiani. Tuntenut, kuinka he kaikki ovat siinä. Viisi ihanaa ihmistä. Viisi elävää unelmaa, joiden kanssa minä elän. Kuinka me nauramme ja leikimme. Kuinka riitelemme ja itkemme, ja taas halaamme ja huolehdimme. Kuinka paljon me päivittäin rakastamme ja välitämme. Olemme yhtä. Olemme kotona toistemme luona.

Siinä se kaikki on. Koko unelmani. Kaikki, minkä vuoksi todella kannattaa tehdä töitä. Kaikki se, jonka pitäisi tulla aina ensin. Sillä lopulta tämä on se, mikä merkitsee. Näistä ihmisistä saamani turvallisuus, rakkaus ja pysyvyys. He tekevät minut näkyväksi ja kokonaiseksi. Niin kuin minä haluan tehdä heidät. Sellainen ihminen on. Hän tarvitsee toisen ihmisen. Perheen johon kuulua.

Minä voin haluta monia asioita. Unelmoida ja tavoitellakin unelmiani. Mutta minä toivon, että aina muistaisin, mikä todella merkitsee. Mikä todella tekee minut onnelliseksi ja rakastetuksi. Minä toivon, että muistaisin aina tehdä ensin työn pitääkseni sen ja vasta sitten saavuttaakseni jotain muuta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *