Sosiaalinen hyvinvointi, Sukupuoli ja seksuaalisuus, Uskonto

Yhteisö – Voimavara vai vankila?

”Neljän peräjälkeen syntyneen lapsen jälkeen mielenterveyteni oli romahtanut, mutta minä en olisi saanut ehkäistä, niin kuin ammattilaiset neuvoivat. Olisi pitänyt keskustella vain tiettyjen yhteisöön kuuluvien ihmisten kanssa ja luottaa Jumalaan.”
-Nainen 26 v-

”En ole vielä osannut sanoa vanhemmilleni, etten ole hetero ja uskon eri tavoin. Nyt olen vihdoin psykoterapiassa.”
-nainen 42v-


Yhteisöön kuuluminen voi olla voimavara ja turvan tuoja. Se voi tarjota yhteisöllisyyttä, jonka tutuksi ja turvalliseksi tullut kulttuuri saa aikaan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja arvokkuuden kokemusta. Uskonnollisessa yhteisössä siinä on usein kyse myös hengellisestä kelpaavuudesta. Mutta mitä, jos yhteisöstä tuleekin vankila, joka ajaa pahoinvointiin sekä pahimmillaan estää oikeanlaisen avun saannin? Mitä, jos yhteisön sisään muodostunut sosiaalinen vuorovaikutus, tavat ja ihanteet sisältävät elementtejä, jotka tietyissä tilanteissa aiheuttavat ihmiselle pahoinvointia ja kärsimystä sekä hankaloittavat niistä irtipääsemistä?

Tämän kirjoituksen alussa lainaamani naiset ovat nähneet tämänkin puolen yhteisöön kuulumisesta.

Sain keskustella vähän aikaa sitten historioitsija ja väkivaltatutkija Satu Lidmanin kanssa yhteisöllisyydestä ja sen hyvistä sekä haastavista puolista. Satu on kirjoittanut muun muassa Taivas ja syli kirjan, joka käsittelee perheväkivaltaa uskonnollisessa yhteisössä elävän ihmisen kautta. Kirja luotaa syvälle sukupuolittuneeseen väkivaltakulttuuriin, mutta käsittelee myös osuvasti ja taitavasti yhteisön, tässä tapauksessa uskonnollisen yhteisön, vaikutusta ihmisen toimintaan.

Vaikka teos koskettaa vanhoillislestadiolaista yhteisöä, sen tarkoitus ei ole mustamaalata sen enempää tätä uskonnollista yhteisöä, kuin mitään muutakaan yhteisöä. Sen tarkoitus on nostaa keskusteluun ja tiedostettavaksi niitä ongelmakohtia, mitä tämän kaltaisissa yhteisöissä vääjämättä on muun muassa suhteessa lähisuhdeväkivaltaan ja siitä selviämiseen. Tämä sama vilpitön ja ratkaisuja etsivä mieliala välittyi myös keskustelussa kirjailijan itsensä kanssa.

Sosiaalialan ammattilaisena minun on helppo olla samaa mieltä Lidmanin kanssa siitä, että auttaaksemme esimerkiksi väkivallan uhreja, jotka tulevat tällaisista yhteisöistä, meillä pitäisi olla enemmän tietoa ja ymmärrystä yhteisön vaikutuksista ihmisen tilanteeseen. Uskonnollisessa yhteisössä kasvaneena ihmisenä minun on myös helppo olla Lidmanin kanssa yhtä mieltä siitä, että uskonnollisissa yhteisöissä on paljon haastavia rakenteita, joista pitäisi pystyä puhumaan rakentavammin. Tässä taas tullaan tilanteeseen, joka saa minut itsenikin varpailleen. Miten antaa palautetta tai keskustella avoimesti ja rakentavasti uskonnollisen yhteisön sisäisestä kulttuurista?

Kuva: http://www.lidman.fi/taivasjasyli.html

Kirja Taivas ja syli pureutuu kivuliaasti vanhoillislestadiolaisen naisen tarinaan siitä, kuinka hänen kokemustaan väkivallan uhrina ja uupuneena äitinä systemaattisesti väheksytään. Taustalla vaikuttavat muun muassa vahvat asenteet naisen asemasta ja velvollisuudesta vaimona ja äitinä, mutta myös voimakas hengellistämisen kulttuuri. Tällöin ongelmista ja niiden hoitamisesta tuli usein uskoon liittyviä hengellisiä kysymyksiä, jotka auttamisen sijaan pahensivat tilannetta ja syyllistivät uhria. Näin kävin myös siinä tapauksessa, jos henkilö kritisoi yhteisön toimintatapoja.

Tämä ajatus oli helppo tavoittaa. Yhteisöön kuuluvan ihmisen kritiikki tai erimielisyys yhteisön kulttuurista tulkitaan helposti vääräksi hengeksi ja pahimmillaan irtisanoutumiseksi yhteisöstä. Ulkoa tullut kritiikki taas tulkitaan helposti vihamieliseksi hyökkäykseksi yhteisöä kohtaan, eikä sille anneta painoarvoa, sillä ulkopuolelta ei voida ymmärtää hengellisen yhteisön tarkoitusperiä. Näiden tekijöiden vuoksi olen tässäkin tekstissä varsin herkällä ja tulen aralla alueella.

Sekä tutkimuksen, oman kokemukseni, että kuulemieni tarinoiden perusteella on kuitenkin sanottava, että vaikka asiasta on vaikea puhua, sitä tarvitaan. Sitä on tehtävä sekä näiden yksilöiden, mutta myös auttamisjärjestelmän kehittämisen vuoksi. Sen vuoksi olen avannut aiemminkin omaa elämääni aiheen tiimoilta ja kirjoitan nyt tätä tekstiä. Yhä edelleen kuuluu liikaa tarinoita, joissa hyvää tarkoittavasta yhteisöstä on tullut pahoinvointia synnyttävä vankila. Näin on ollut muun muassa kirjoitukseni alussa siteeraamieni naisten kohdalla.

Lopuksi minun on esitettävä kysymys, joka tästä kaikesta vääjäämättä herää: Eikö seksuaalivähemmistöisyyttä ja ehkäisyä koske hyvin pitkälti samanlaiset haasteet tässä yhteisössä, kuin lähisuhdeväkivallan osalta Lidmanin esille nostamassa tarinassa? Näistä teemoista on hyvin hankala puhua avoimesti joutumatta syyllistetyksi ja tuomituksi.

Lue myös:

Väkivaltatutkija Satu Lidman pureutuu nyt parisuhdeväkivaltaan vanhoillislestadiolaisen naisen kokemuksen kautta – miten uskonnollinen yhteisöllisyys vaikuttaa avun saamiseen?

Rakkautta vai hengellistä väkivaltaa?

View this post on Instagram

Yhteisö — Voimavara vai vankila? Tästä aiheesta löytyy nyt teksti blogistani. Linkki biossa🔺️ Keskustelin jokin aika sitten väkivaltatutkija ja historioitsija Satu Lidmanin kanssa yhteisön vaikutuksista ihmisen elämään ja perehdyin hänen kirjaansa Taivas ja syli, joka syventyy lähisuhdeväkivaltaan uskonnollisessa yhteisössä. Lidmanin tutkimustyö kiinnosti minua sen vuoksi, että olen itsekin puhunut niistä haasteista, mitä uskonnollisissa yhteisöissä voi olla silloin, kun elämä tuo eteen yhteisön ihanteiden kanssa ristiriitaisia asioita. Tällaisia asioita voivat olla muun muassa lähisuhdeväkivalta, ehkäisy ja seksuaalivähemmistöisyys, kun niihin liittyy taustalla jyrkkä hengellinen näkökulma avioliittokäsitykseen, ehkäisemättömyyteen ja samaa sukupuolta olevien suhteisiin. Aihe on vaikea ja arka, mutta koitin lähestyä sitä avoimin mielin ja peilaten omaa kokemustani sekä näkemääni siihen, mitä tutkimus on tuonut esille. Pidän sekä yksilön, yhteisön, että auttamisjärjestelmän kannalta tärkeänä, että näistäkin asioista voitaisiin keskustella avoimesti ja rakentavasti. Sillä vaikka yhteisö on voimavara ja siinä on kiistatta paljon hyvinvointia tukevia asioita, tätä puolta ei voi siltikään ohittaa. Keskusteluni Lidmanin kanssa havahdutti minua siihen, miten paljon meillä on opittavaa sekä yhteisön sisäisestä että sen ja muun yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta. #yhteisö #voimavara #hyvinvointi #väkivalta #taivasjasyli #seksuaalivähemmistöt #ehkäisy #uskonto #avoimuus

A post shared by Samuel Jyrinki (@herkkamies) on

(1) Kommentti

  1. Olen juuri kuunnelut tuota Taivas ja syli -kirjaa ja olen samaa mieltä että näistä asioista tulisi puhua. Myös ja erityisesti liikkeen sisällä. Itselläni menossa se vaihe, että lähes päivittäin mietityttää tuo kysymys – voimavara vai vankila? Haluaisin uskoa että se voisi olla vain voimavara, mutta näihin kysymyksiin pitää herätä liikkeessäkin, jotta se ei pakottaisi modernisti ajattelevia nuoria jäseniä eroamaan yhteisöstä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *